Sunday, February 22, 2015

Kurkistus vaihto-oppilaan maailmaan

Makaan riippukeinussa. Aurinko paistaa, kolmekymmentä astetta lämmintä, on hyvä olla. Tuijotan sinistä taivasta, silloin tällöin pari pilveä matkailee ohi, samaistun. Elokuun alussa lähdin matkailemaan kohti tuntematonta ilman huolenhäivää, en tiennyt mitä on edessä. Siitä lähtien en ole kertaakaan tuntenut oloa normaaliksi, tai rauhalliseksi. Elämä on heitellyt mua ihan kuin tuuli noita pilviä. Välillä se hajottaa totaalisesti, mutta uudet tuulet kokoaa taas kasaan, vaikka aina lopputulos onkin hiukan erilainen. Ja ei kun uudestaan matkaan. Vaikeuksien kautta sitä onkin sitten kerta toisensa jälkeen täysin uusi ihminen. Aina vähän kärsinyt ja rikkinäinen, mutta myös paljon paljon kokeneempi, ja sanoinkuvaamattomasti vahvempi. Se uusi minä on itselleni täysin tuntematon minä. 

Välillä elämä potkii päähän, ja lujaa potkiikin. Aina sitä ei edes huomaa, ennen kuin on pohjalla, vailla pienenpientä energianripettä. Kaikki on kulunut kamppaillessa, vaikkei ole sitä välttämättä huomannutkaan. On vain yksinkertaisesti vaatinut itseltään aivan liikaa, ja huomaamattaan uskoitellut itselleen että se on ihan ok. Sitten kun on sielä pohjalla, niin ei sitä vielä silloinkaan ymmärrä. Silloin lähdetään taistelemaan vähän lisää, vaikkei sitä energiaa edes ole jäljellä. Samalla kasvatetaan sitä henkistä huonoa oloa. 

Vaatii keneltä vain paljon jättää kaikki taakse, jättää elämä taakse, hypätä lentokoneeseen mitään tietämättömänä - ja hypätä ulos keskelle tuntematonta. Alkaa rakentaa uutta elämää paikassa, josta ei tiedä mitään tai tunne ketään. Pakko muodostaa jonkin näköisiä ystävyyssuhteita, erottaa ne oikeat ystävät vääristä, vaikkei tunne yhtäkään ihmistä. Kahden ja puolen tuhannen oppilaan koulussa se vaatii paljon. Englanniksikaan ei sanota muutakun ''yes'' ja ''okay''. Ala nyt siinä sitten yhtäkkiä ystävystymään.

On ollut niitä aikoja, kun tuntuu yksinkertaisesti liian vaikealta. Kaikki energia on viety jolloin tunteet ovat herkässä. Erittäin herkässä. Kynä tippuu lattialle, alan itkemään. Istun alkuajoilla englannin tunnilla - en ymmärrä, alan itkemään. Lyhistyn sänkyyn päivän päätteeksi, alan itkemään. Itken. En vaan sen takia, että kynä tippuu. Vaan sen takia, että vuorotellen kulttuurishokki ja koti-ikävä ensin huijaavat ''se on iha okei'' ja sitten yhtäkkiä vetävät jalat alta. Eikä ole enää sitä energiaa nousta ylös. Niin kova epätoivo valtaa mut kokonaan. Kaikki ihmiset mun elämästä onkin kaukana monen tuhannen kilometrin päässä, silloin kun niitä eniten tarvitsisi. Silti soitetaan ja itketään, vuodatetaan kaikki tunteet. Aamuyön tunneille saakka. Sitä varten ne parhaat ystävät on.





Kun on täällä kaukana, yksin, oppii arvostamaan ystäviä ja läheisiä ihan eri tavalla kuin ennen. Vieläkin se arvostus ja rakkaus vaan kasvaa ja kasvaa niitä oikeita ystäviä kohtaan, kun suurin osa tippuu pois. Ystävä on se, joka kulkee rinnalla päivästä toiseen ja vaikeudesta vaikeuteen. Vaikka mitä tulisi eteen. Voin rehellisesti sanoa voivani nyt helposti laskea yhdellä kädellä nämä tällaiset ystävät, ja olevani ylpeä siitä. Nyt tiedän mitä tarkoittaa, kun sanotaan että mieluummin pari oikeaa ystävää kun monta kaveria. Toki ne kaveritkin säilyy, mutta ystävät on ne ketkä merkitsee. Se, joka on suurin syy siihen että pääsee elämän hankalimmista ajoista yli, on se, joka merkitsee. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon rakastan niitä paria ystävää mun elämässä. Varsinkin yksi on oikeastaan kulkenut rinnalla joka ikinen päivä. On tietenkin välillä päiviä, jolloin ei puhuta, mutta kun jatketaan puhumista, on kuin ei oltaisi koskaan lopetettukaan. Vaikkei ikinä ole välittämisestä tai luottamuksesta ollut kyseenalaistamista, niin päivä päivältä se tärkeys kasvaa vaan enemmän ja enemmän. Jos se edes enää voi tästä kasvaa. Jos kaikki ei ole hyvin, se oikeasti välittävä ystävä huolestuu jo ennen kuin kerkeää mainita asiasta. Onnea on omistaa niin hyvä ystävä, että tulee itku ihan vaan onnesta ja ylpeydestä kaiken huononkin keskellä, kun puhutaan. Parasta on se, että tietää voivansa soittaa tai laittaa viestiä ystävälle mihin kellonaikaan tahansa miettimättä kiinnostaako tai onko aikaa. ♥ Tuossa yksi päivä kuulin lauseen, ihmiseltä joka on ollut myöskin älyttömän paljon tueksi ja avuksi, että tuli kyyneleet silmiin. ''Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle''. Niiiin viisas lause, etten voi edes kuvailla. Kaikki mun tämänhetkiset ajatukset tiivistettynä yhteen lauseeseen. 

Päälle päin se totuus ei tunnetusti aina ihan näy. Tämä vaihtovuosi ei todellakaan ole ollut mitään ruusuillatanssimista, jos joku nyt vielä niin sattuu ajattelemaan. On tullut eteen asioita, jotka tuntuvat ihan ylitsepääsemättömiltä ja kovasti on vannottu että nyt mä täältä tulen kotiin. Kuitenkin ihanien ihmisten avulla on jotenkin aina päästy jatkamaan, paljon paljon oppineena ja rikkaampana, vahvempana, viisaampana ja itsevarmempana. Sitten taas uusien hankaluuksien tullen niitä hyviä asioita ei aina meinaa muistaa, mutta tukijoukot astuu taas esiin. Siitä haluaisinkin kiittää niitä muutamaa ihmistä, kelle olen näitä hankaluuksia jakanut ja luottanut, ja ketkä on ollut valtava osa mun vaihtovuotta ja selvitymistä tähän asti ja toivottavasti vielä seuraavat kuukaudetkin!


100 Days Until Finland!



No comments:

Post a Comment