Thursday, February 26, 2015

200 days



En ehkä itsekään tiedä uskoisinko vai enkö. Puhelimesta oon kyllä seuraillut useita kertoja päivässä että koska se päivä onkaan mutta en tiedä miten kuvailisin tätä tunnetta. Eilen se sitten oikeasti tapahtui, mulla tuli täyteen kaksisataa päivää poissa kotoa, joka kuulostaa ihan hullulta. Nämä kuusi ja puoli kuukautta on mennyt aivan älyttömän kovaa vauhtia, ylä- ja alamäkineen, iloineen ja suruineen. Kaikkien tapahtumien myötä viimeiset kuukaudet ovat myös olleet varsinaista tunteiden vuoristorataa. Ylhäälle kokosinkin murto-osan ajatuksista ja tunteista matkan varrelta. Ei sillä että se vaunu vieläkään olisi siis pysähtynyt... 

Vielä reilut 90 päivää jäljellä, ja sitten se kaikki on ohi. En millään malta odottaa että pääsen kotiin, siis ihan kotiin vaan, näkemään perheen ja ystävät... Mutta en osaa kuvitella itseäni siihen tilanteeseen kun joudunkin jättämään koko tämän elämän taakse. Sen rakentaminen on ollut hankalinta mitä lyhyessä elämässäni on eteen tullut, se on vaatinut verta, hikeä ja kyyneleitä (ei oikeesti verta mut päätin yritin olla cool), ja luovutus on ollut lähellä mutta niiin paljon enemmän se loppujenlopuksi antaa. Oon alkanut tajuamaan kuinka ylpeä mun oikeasti täytyy olla itsestäni. Oon käynyt läpi niin isoja juttuja täällä etten edes yritä selittää, kasvanut henkisesti ihan älyttömästi, itsenäistynyt, oppinut elämään monien eri tunteiden (''tunne'' ei kyllä kuvaa tarpeeks..) kanssa, kasvanut vaan kaiken kanssa (ja takia, pakolla) täysin eri ihmiseksi joka kyllä tän jälkeen ei pienestä hätkähdä, sen voin luvata! Heikoin kohta tulee olemaan kun joudun pääsen saavun vaan ilman vaihtoehtoja Suomeen toinen kesäkuuta parien yöunien menettämisen jälkeen ja kulttuurishokki hyökkää taas, mutta kun vedän peiton korville pariksi päiväksi niin kaikki on taas hyvin. Se tulee olemaan varmaan yksi parhaista päivistä. En taaskaan edes yritä selittää miksi, tulkaapa itse kokeilemaan jos kyseenalaistatte. 

Todellisuudessa seuraavat kolme kuukautta menee ihan hetkessä, mutta samaan aikaan kotiinpaluun odotus laittaa sen tuntumaan pitkältä. Nyt ei auta muuta kun ottaa kaikki ilo irti tästä loppuajasta, vaikka se mitä vaatisi ja yrittää olla murehtimatta ihmisistä jotka yrittää kaikin tavoin sen pilata. Kun alitettiin tuo sadan päivän raja niin on alkanut ymmärtämään, että kohta se on ohi, ei ole aikaa hukattavaksi. Kotiin ollaan jokatapauksessa palaamassa, tähän elämään täällä ei enää ikinä! This gal's gonna rock this time!!



Yksi niistä hyvistä puolista... Arizona ja ikuinen kesä 


No comments:

Post a Comment